Suomut kimaltelevat valossa
sinistä ja kultaista, jopa hopeaa
käärme kiertelee minua, muodostaen spiraaleja
sen häntäpää katoaa sielun seinämään
sen päässä ei pysy katse perässä
sen kieli värisee, kuin kangastus
se puristaa ja puristaa
ja vääntää ja vääntää
aina vaan kovemmin
kun pyristelen ja pyristelen
ja taistelen ja taistelen
se kuiskaa korviini mätää mahlaa
silti tiedän ettei se ole pahantahtoinen
varmaksi tiedän, että se haluaa vain
kulkea ohitseni, mennä tulevaan
mutta minua pelottaa jokin
tuo käärme vai vain tämä tilanne
olenko itse tuon käärmeen loinen?
viimein tajuan: sehän saa voimansa minusta!
koska minä pidän kiinni, rutistan
se pitää kiinni ja rutistaa
koska minä roikun kiinni, puristan
se roikkuu kiinni ja puristaa
ja kun hellitän, se hellittää
ja niin minä vähennän otettani
asteittain, peläten pudotusta
sitä mitä tapahtuu, sattuuko itseriittoisuuttani
kiinnipidon lopetan äkillisesti, voimani ovat ehtyneet
kun olen niitä antanut asioille, ihmisille turhille
mutta vaikka lopulta tipun kiville teräville
minuun ei satu yhtään, säikähdän vain
ja käärme katoaa sielun aukkoihin
odottamaan uutta harmaata päivää
kertoen minulle: ”tapaamme vielä, siihen asti
voi hyvin”
nyt olen taas yksin, kaikki on uutta
ja kaikki on vanhaa
ja vaikka pelko elää edelleen
minä jatkan matkaani